Vaik herrasmies koittaa kynsin ja hampain pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta niin välillä esim. uutisia tsiigatessa se on skidisti hankalaa. Niinpä olen koettanut osittain sulkea maailman negatiivisen shitin pienen mieleni ulkopuolelle ja keskittyä hedonistisesti oman elämäni ja nautintojeni maksimointiin. Tähän nautintojen saagaan kuuluu ehdottomasti omana lukunaan hyvien kirjojen parissa fiilistely. Ja nyt tuli sellainen mukava välipalanomainen kirjanen handuihin, jota voin suositella muillekin.
Kallion kirjaston bestseller-hyllyssä nökötti Tuomas Kyrön pienoisromaani Mielensäpahoittaja. Olis voinut jäädä sinne pölyttymäänkin, ellei olis tullut kesän Lapin-reissulla kuultua radiosta katkelmia kyseisestä eepoksesta Antti Litjan lukemana. Radioteatterin seteissä Litja eläytyi mahtavasti elämän katkeroittaman vanhuksen rooliin. Maestro veti monologia verran uskottavasti, että painui jopa tällaisen semidementikon aivopoimuihin sekä jätti sen verran taagin muistijäljen, et oli pakko napata kirja kantoon.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)
Yks ilta männäviikolla avasin opuksen ja sehän meni sit yhdeltä istumalta takakanteen elikkäs tappiin asti. Ja kirja ei voi ola läpeensä paha, jos se saa lukijansa hekottelemaan ääneen ja pakottaa piinaamaan myös rakasta elämänkumppania ääneen luetuilla katkelmilla. Oli jotenkin elvyttävää ja piristävää lukea tekstiä, jossa jokainen kappale alkoi lauseella: “Kyllä minä silloin mieleni niin pahoitin, kun…”. Kirjan yksinpuhuja eli mielensäpahoittaja on todellinen muutosvastarinnan korpitaistelija, joka sissin periksiantamattomalla asenteella eli rasittavuuteen asti viedyllä jääräpäisyydellään kamppailee kaikkea muutosta ja kehitystä vastaan. Ja jurnuttaa tauotta taiioon tuomittua taistoa käydessään.
Tuollaisen perusnegatiivisyyden kun vie yyberlevelille niin pakostakin se kääntyy positiivikseksi ja humoristiseksi. Näen siinä samaa logiikkaa, kuin esimerkiksi rankan hevin kuuntelussa. Synkän ja raskaan musiikin vietäväksi kun antautuu niin tuloksena on kevyt ja puhdistunut mieli. Kokeilkaa vaikka eli avatkaa mielenne ja tuutatkaa vaikka Panteraa tahi Slayeriä levyllinen (nupit kaakossa!) niin jopa taas alkaa pastellivärit loistamaan horisontissa.
Tuomas Kyrö on 1974 syntynyt kotimainen kirjailijalupaus, joka kertoo olevansa henkinen vanhus. Uskon tuon läpän ihan iisisti, silä sen verran hyvin hän on onnistunut kasikymppisen mielensäpahoittajan nahkoihin menemään. Miehen, joka suuttuu verisesti esimerkiksi ystävänpäivä-kortista. Tai siitä, kun hänet kutsutaan jouluksi oman pojan kotiin, jottei tarvitse olla tuota vuoden synkintä juhlaa yksikseen ränsistyneessä talossaan jossain jumalan selän takana. Törkeätä ahdistelua!
Kuten alussa jo mainitsin niin kyseinen teos ei ole mikään tuleva klassikko vaan pikemminkin kepeä mutta maukas välipala syksyn pimeään iltaan. Kuitenkin sitä suosittelen sillä sen lukemiseen ei mene kuin muutama tunti ja jos sellaiseen ei ole aikaa niin sitten kannattaa katsoa peiliin ja tehdä omalle elämälleen jotain radikaaleja rakennemuutoksia. Nauttikaa!
P.S. Syksyn todellinen MUST kirjahan on vuodesta toiseen Veikko Huovisen Hamsterit. Lukekaa se, hopi hopi.
